Antit maailmankartalla

Antit maailmalla Yhtenä sateisena elokuun päivänä heitin Nesteen haalarit viimeistä kertaa nurkkaan, hyppäsin jammun selkään ja polkasin Ilun luo, missä jätkät jo odotteli. Kaikki oli valmiiksi pakattu, joten ei muuta kuin kumit niskaan ja märälle baanalle.

Siitä se lähti 7500 kilsan kiristäminen, ympäri Eurooppaa kolmessa viikossa. Matkaan lähti minun lisäkseni Peuran Make, Jari ja Ilu, joitten kahdella ysikawan lahnalla reissun teimme. Asiaan.

Ensimmäinen tavoite oli Turku, josta meidän piti vielä samana iltana astua laivaan. Loimaalla voitiin heittää sadekuteet täyteen lastatuille tarakoille ja käydä, kastelemassa itteemme sisäisesti yhdessä palkallisessa bistrossa, jossa tapasimme Tikkiksen ja Tapsan.

Laivamatka meni sitten niin kuin kaikki laivalla joskus olleet tietää, eli hauskasti, tosin matkakassassa oli jo hyvänlainen lovi aamulla tilannetta Stokiksessa tutkiessamme. Tottakai laivalla oli myös naisia. Joku tutustui tuliseen espanjalaiseen senjoriittaan, toiset taas porukalla laivan ainakin 50 vuotiaaseen ja 150 kiloseen keittäjään.

Pienen tappelun jälkeen siitä kuka ajaa pyörän ulos laivalta, kaasuttelin Jarin kawan Tukholman läpi periaatteella: vaikket tiedä mihin mennä kovaa pitää mennä kuitenkin. Pitkän tien pää löytyi ja sitten kiristettiinkin lähes yhtäsoittoo hurrien ykstoikkosten maiseamen läpi Köpikseen.

Tuttu leirintä alue Strandveijenin varrelta löytyi helposti ja kun saatiin teltat pystyyn otettiin Tanskanmaan kautta. Jostakin syystä muut ei tykänny siitä kun meillä oli hauskaa ja joku äijä juoksi vähän väliä soittamassa meille poskeensa. Kun ei ymmärretty mites se molotti, niin meillä oli entistäkin hauskempaa. Mutta eihän me nyt, leirintä alueelle jääty koko illaksi makaamaan vaan lähdettiin tietty kylälle, paitsi Make; jota pikku-ukot ahdisteli niin voimakkaasti, - että. hänen oli pakko jäädä vartioimaan telttoja niiltä. Ensin linkillä cityyn ja sitten kumijalalla Christianiin.

Christianstad on hippien asuttama vapaakaupunki, jossa ei poliiseja näy. Siellä yks kolmesta on narkkari, toinen huumekauppias ja kolmas molempia. Kaikki tietysti vielä alkoholisteja sikäli kun rahaa löytyy. Ne asuu kurjissa vanhoissa armeijan vanhoissa kasarmeissa ja syö mitä rotilta jää tähteeks. Ihana vapauden unelma, jota jokaisen yhteiskuntaa kohtaan vastenmielisyyttä tuntevan kannattaa kaydä katsomassa ja miettiä omia tulevaisuuden näkymiään. Voi olla, että ne hipit on omalla tavallaan onnellisia, mutta niinhän ne oli keskitysleirivangitkin, kun kaveri vietiin kaasukammioon ja ite pääsi kaivaan hautaa sille.

Kaikkee tollasta tuli mieleen kun vaelteli Christianin pimeillä kujilla. Yks ilmiö pisti silmään melkein heti: kaikki pelkäs meitä. No klubin (ja Pehkun) pelko on viisauden alku, niinkuin kaikki kunnon uskovaiset tietää. Hipit kyllä pelkäs enemmän meitä see takia, että siellä oli käyny Helvetinenkeleita luultavasti Göteborista, mättämäss niitä oikein kunnolla turpaan pari viikkoo aikasemmin.

Me majottauduttiin tukevasti koirabaarin tiskille ja alettiin kiristää. Ohjelmaakin oli, paikaalle tuli joku Guru, joka kuulemma tienas iltakaljansa sillä, että nieli ensin liekkeja. Guru oli kyllä tainnut tehdä virheen ja ottaa kaljan ennen tulta, koska yhden tytön tukka sytty palamaan kun nielasun sijaan tulikin röyhtäsy.

Meillä oli mukana myös vesipistooli ja siitä irtosi paljon hauskaa. Uhrit hymyili onnellisesti takas ilmeellä: kiltti helvetinenkelisetä ammu lisää jos se mielyttää. Sama fiilis jos olisit räkiny kymmentä kaaleeta linssiin ja ne keräis kolehdin, että limppaisit lisää.

Koirabaari sai nimensä siitä, että siellä oli enemmän koiria kuin ihmisiä. Kaiken näköistä rakkia vaelteli kintuissa ja jotkut lojui laiskoina missä sattui, kait nekin oli pilvessa.

Aamu tuli aikanaan ja kaikki löydettiin ittemme teltoista ihan ehjinä. Yölla Jarin oli pitänyt vielä heittää lasinsa nokkospuskaan, minne se kyllä heitti sivumennen sanottuna myös ittensä kupeelleen. No säkälla sit löyty nekin ja päästiin aamulla lähteen. Oli Jarin ajovuoro ja mina uhrasin viimeiset tanskankruununi huoltoasemilla Carlsberin tuotteisiin.

Saksaan mentiin lautalla Rödbyhavnista ja matka kesti kolme Carlsberia. Lautan subermarketin hinnat oli tosi edulliset, noin puolet tai kolmasosa vastaavista Ruotsin ja Suomen välisten laivojen hinnoista. Tulli ja sitten oltiin Saksassa. Ensin veltto satakilsaa pikkutietä ja sitten aukes baana edessä. Muuta keinoo olla ikävystymättä, kun ajaa Saksan tosihyvillä ja nopeilla, paikoin kuuskaistaisilla moottoriteilla, ei ole ku pitää kunnon vauhtia. Ja kovaa siella ajetaankin. Jos itellä oli vauhtia joku 150 ja ajatteli et tässähän mennään mukavaa vauhtia niin eikö kohta surahdus ja kuplavolkkari pyyhkii ohi. Joskus ei kerinny edes kunnolla tajuta kun joku Porsche meni ohi ainakin 200 taulussa. Meillä oli matkavauhtina joku 150, joskus ajettiin 180 kun alkoi yksitoikkoiset maisemat ketuttaan (kovenpaa ei pyörät jaksanu paljon kulkee raskaassa lastissa).

Joskus yolla sitten tultiin Hildesheimiin, missa oltiin pari yöta Maken entisen kirjeenvaihtokaverin, Cornelian, luona. Saksalaiset oli hirveen vieraanvaraisia ja ruokki ja majoitti meidät hyvin. Mutta samaa ei voinu sanoo eräistä portsareista, joita me kyllä valistettiin olemaan tulematta koskaan Suomeen. Mutta matkan täytyi jatkua, niinpä sitten sunnuntaina aloitettujen ja maanantaina kuuden-seitseman aikaan päättyneiden läksiäisten jälkeen lähdettiin pirteinä jo ennen puoltapäivää ajaman kohti Itavaltaa.

Saksa vilisi vaan ohi silmissä ja huomattavimmat nähtävyydet oli erilaiset huoltoasemat, joihin kerittiin hädin tuskin tutustua. Meidan oli pakko pitää joitain päivia ihan "ajopäivinä", että oltais keritty viipyä jossain vähän pitempään. Olihan meidän keskimääräinen päivämatka jotain 350 kilsaa. Niinpä sit pakosti tuli välillä näitä melkein tuhannen kilsan pätkiä.

Augsburin jälkeen alko tulla jo pimeetä ja alpit alko lähestyä. Oli hurjaa ajaa pimeessä mutkasia serpentiineja kun toisella puolella näkyi louhittu kallioseinä ja toisella puolen kaiteen takana vaan pimeyttä, jossain kaukana alhaalla näky jotain valoja. Yhden pitkän laskeutumisen jälkeen huomattiin olevamme Insbrukissa ja unta kaaliin.

Seuraava paivä vietettiinkin sitten Insbrukissa. Tutustuttiin mm. paikalliseen kaljaan, joka oli tosihyvää ja vaan 17 asteista. Yks paikallinen tyyppi kyseli meikälaisesta vastaavasta ja kun sanottiin että Suomessa vahvin on sitä mitä on, niin tää itavaltalainen alkoi nauraa ja sano et sitähän saa juoda monta paivää ennen kun se menee nuppiin.

Yleensä jos liikkuu jossain vanhassa keskieurooppalaisessa kaupungissa ja etsii jotain sykkeitä, niin niita löytyy ns. vanhasta kaupungista. Tarkottaa sen kaupungin vanhinta keskustaa, joskus keskiajalla tai vähän sen jälkeen rakennettua. Sieltä löytyy parhaat discot (jotka kyllä on mielettömän kalliita) ja jazzklubit, joissa on hilliton meno päällä ja jotka on myös paljon halvempia.

Mistä lie sitten johtu että kun aamulla lähdettiin, ajettiin 50 kilsaa Venäjalle päin ennen kuin tajuttiin että jotain on vialla. Pyörät ympäri ja suunta länteen. Maisemissa ei ollu mitään moittimista näihin Suomen tasankoihin tottuneelle.

Liechtensteinin (lue Sveitsin) tullista selvittiin tyhmä hymy naamalla ja vakuuttavilla päänpuhdistuksilla, kun kysyttiin onko meillä alkoholia nyssäköissä mukana. En tiedä mitä tulli olisi miettiny löydettyään kolme litraa 96 oktaanista ja jotain muita mehuja kasseista.

Yksi yö Vaduzissa ja sitten Zürichiin. Zürichin vanhakaupunki on paikka, jossa kannattaa kyllä käydä. Parhaat paikat ovat auki vielä viiteen aamulla ja senkin jälkeen on kaupungilla vielä täysi säpinä päällä. Jarin kanssa saatiin kuulla oikein aitoo jodlaustakin, kun meikäläinen lähti ettiin vessaa ja utelias kun oli auko vähän turhiakin ovia. Niinpa sit meidät pyydettiin sisään ja kohta toimitti tarjoilija meille kaljat eteen sinne kabinettiin. Siellä oli jonkun mieskuoron harjoitukset.

Sitten suunnistettiin Alpeille. Maisemat oli tosi mahtavia, mutta ilmat muuttu vähän viileiks kun alettiin nouseen kolmen kilometrin korkeuteen, missä oli lunta tienvarsilla. Kokonaan alppien yli mentiin St. Bernhardin solasta. Sola siinä mielessa, että tie meni 2.5 kilsan korkeudessa ja ympärillä oli melkein neljän ja puolen kilsan huiput.

Siispä tultiin makaroonimaahan, joka on läpipaska paikka. En yhtään ihmettele, etta italialaiset hävis sodan. Ainoo mitä ne osaa tehdä hyvin on pitsat, ja silloinkin pitää mennä syömään johonkin raflaan, mitä ne käyttää itekkin, eikä mihinkaan turistiläävään. Koko maa tuntu ihan rappeutuneelta. Moottoritiestakin oli paikoittain purettu toinen kaista pois. Paska ja mädäntyny löyhkäs joka paikassa.

Torino ohitettiin vauhdilla ja yllättäen sitten huomattiin olevamme Välimeren rannalla auringonlaskun aikoihin. Alkoi taas tuntua, että sittenkin kannatti poiketa Italiaan. Ajettiin pimeellä pitkin Välimeren rantaa Savonnasta johonkin San Remon paikkeille ja yritettiin löytää leirintäaluetta, mutta kaikki oli täynnä. Viimein löyty yks savilälli, joka mainosti itteensä leirintäalueeks, johon vielä mahduttiin. Alko pinnakin kiristyä kun oltiin ajettu sinä päivänä jo 16 tuntia yhtäsoittoo.

Seuraavana päivänä etsittiin parempi mesta, joka oli ihan meren rannassa. Sitten alko ruskistaminen ja välillä uimaan. Vahinko vaan että oltiin erehdyksessa menty paikkaan, jossa ei ollut muita kuin italialaisia lomailemassa, niinpa me sitten karistettiin seuraavana päivänä Albengan tomut jaloista ja yrkästiin Monacon ja Monte Carlon kautta Ranskan Rivieralle.

Välimeren ranta on ihan täyteen asuttua ja jos meinaa ehtiä johonkin kannattaa käyttaa moottoriteita, vaikka ne onkin sikamaisen kalliita. Just Rivieralla ne on viela kaksi kertaa kalliimpia kuin muualla. Esim. kymmenen kilsan matka saattoi maksaa pari markkaa. Monto Carlossa käytiin tietty pällistelemässä casinoo, jollanen muuten nähtiin myos San Remossa. Köyhää porukkaa ne, jotka siellä käy, sano.

Cannesi ohitettiin vauhdilla ja St. Tropeziin saavuttiin taas yöllä. Taaskaan ei löydetty leirintäaluetta mistään, joten lyötiin teltat pystyy yhden hotellin uimarannalle. Aamulla saatiin oikein herätyskin kun joku rantavahdin näköinen tyyppi tuli molottaan meille. Tehokkaitten syö paskas huutojen säestyksellä se sitten hävis ja niin tehtiin mekin.

Löydettiin oikein mukava mesta yhdelta viinirypale- ja päärynäranchilta, jossa oli hiekkaranta ihan vieressäa. Meidän naapurissa oli jotain sveitsilaisia, jotka oli tullu Tropeziin korjaileen rantakirppuaan, ne katto meidän kamoja päivällä kun oltiin piitsillä.

Oli muuten ero kun yöllä ja päivällä Ranskan ja Italian rivieeralla. Vesi oli paljon kirkkaampaa ja muutenkin oli tuhat kertaa siistimpää. Paitsi, etta ranskalaiset on täysiä sikaniskoja. Ne ei vahingossakaan osaa puhua englantia vaikka osaiskin.

Rivieralla olo oli melkein parasta koko reissulla. Muutamassa päivässä saatiin hyvä rusketus, jota naiset ihaillen tuijotti. Välillä kun tuli kuuma kaytiin birralla tai uimassa. Aamulla sitten vesimeloni messiin ja rannalle ja illalla Tropeziin, joka oil sikamaisen kallis paikka.

Yölla törmättiin rannalla hippeihin, jotka nukkui hietikolla makuupusseissaan ja poltti pilvee. Tuntu, ettei paikalla ollu muita kuin rikkaita turisteja ja persaukisia pummeja. Arvatkaapa kumpaan ryhmään me kuuluttiin.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Niinpä mekin pakattiin haikeina kamat ja alkoi ykstoikkoisin ja väsyttävin ajo koko reissulla. Me lähdettiin illalla, kun oli jo vähän viilentynyt, polttaan kohti Pariisia. Meiltä meni jotain vähän alta kymnenen tuntia tuohon lähes tuhannen kilsan pätkaan, eikä kyllä turhia pysähdelty, mitä nyt välillä tankkaamassa käytiin. Nähtiin yksi suomalainen tuutti, joka pysy vähän aikaa meidän vauhdissa mukana, mutta jäi sitten nilkuttaan sataa neljääkymppia perään. Neljän aikaan aamulla oltiin Pariisissa.

On iso, sano. Sattuneesta syystä mentiin metrolla keskustaan, missä tutustuttiin Riemukaareen, Eiffelintorniin ja tietysti Pariisin siltoihin, joitten alla käytiin ottamassa pienet ihan periaatteellisista syistä. Illalla suunnistettiin Picallelle, joka on paikallinen St. Paul. Yölla mittari vei meidät leirintaalueelle.

Pariisista lähdettaessa ilmat alko muuttua koleiks ja niitten mukana laski vahan fiilis joka oli ollut huipussa koko reissun ajan. Luxemburg löytyi jostain Ranskan rajalta ja on muuten erikoisen tyhmä paikka. Vietettiin maan pääkaupungissa, joka tuntu olevan vain vähän Jyvaskylää isompi, yksi tyhmä ilta kierrellen paikallisissa pubeissa.

Koska aika ja rahat alko jo huveta piti luopua suunnitelmasta käydä Amsterdamissa, myöskaan helevetin kylmä tuuli, joka puhalsi Pohjanmerelta, ei innostanut rannikolle. Niinpa sitten suunnattiin Saksaan ja taas yksi helvetillinen yöajo melkein pakkasessa. Bonnista soitettiin Kotaselle, missa Sepin tyhmä ääni vastasi puhelimeen, eika meinannut ensin tajuta että soitettiin Saksasta. Vaihdettiin kuulumiset ja toivotettiin pakolliset kiristykset ja lähdettiin kiristaan. Köln, Dusseldorf, Dortmund, Hannover kaikki ohitettiin sataviisikymmentä lasissa. Yölla oli kyllä kylmä. Piti vetää sadevaatteet paalle ja kaikki villapaidat paalle, pyyheliiila kaulaan ja Jari teippas viela jotain aikakauslehtia polviinsa. Nun me sit kuitenkin saavuttiin Hampuriin joskus kahden kolmen aikoihin yolla ja alkoi leirintaalueen etsiminen. Satoi, paleli ja vasytti, mutta sehan kuuluu pyorailyyn.

Seuraavana paivana paistoi vahan aurinko pilvien valista ja tuuli kylmasti Elbelta. Saatiin kuitenkin kamat kuivattua ja sisainen villapaita paalle, joten mieliala alkoi kohentua. Joten ei muuta kuin illalla kolibriin ja ja humuun. Kaytiin testaamassa paikallinen mukavuuslaitos, eika taudeista ollut pelkoo siksi tehokasta oli ehkaisy kyynelkaasua myoten.

Sitten lahdettiin etsimaan paikallista helvetinenkeli-kerhoo, jonka löytämisessa tuntui olevan vahan vaikeuksia. Ensimmäinen taksi ei suostunut viemaan meita sinne kun sai kuulla mihin oltiin menossa. Mannermaiseen maailmanmiesten tyyliin me sitten astuttiin sisaan Angel's Clubiin ja omaksuttiin paikalliset tavat; tequilaa raakana. Aamu alkoi sitten lahenee ja poistuttiin arvokkaasti kun oltiin ensin keratty joukkomme. Nämä oli kyllä hirveitä juntteja nämä enkelit. Satakiloisia kaksmetrisia jotain kolme-neljakymmenta vuotiaita tatuoituja jyyria.

Aamulla oli pieni taistelu lahdetaanko vai jaadaanko viela paivaksi tai pariksi, mutta maitomiesten kanta voitti. Lautalta ostettiin tuliaiset. Remuamiseen kyllastyneina ostettiin vaan kolme litraa absoluuttia mieheen. Paiva Kopiksessa ja ilta Christianissa meni mukavasti, vaikka koirabaaria ei enaa loytynyt, mutta muita vastaavia kylla. Pois mennessa meidan piti neuvoa taksikuskia, joka eksy itse.

Kiristaminen Ruotsin lapi ja viela vihonviimeinen kiristys laivalla ja sitten aamulla nakyikin jo sateisen Suomen rannikko. Oli ihmeen hyva tulla kotiin taas, vaikka reissu kotiolot voittaakin. Pieni harhautus tullissa ja sitten janiksenpuolikkaita vaistellen Jyvaskylaan, missa Feelix ja kantis oli jo odotellut meita.

Wintteri

Tarina on julkaistu alunperin JMK:n Kytkijä-lehdessä 1/1981